torstai 10. tammikuuta 2013

Huone



Huone
(kirjoittanut Joshua Harris, suom. Iina Nieminen, Leena Silvennoinen)

 Tää on musta yks koskettavimmista tarinoista mitä oon lukenut. Kiiitos Millan joka tämän pyynnöstä mulle lähetti :) Olis hienoo jos mahdollisimman moni tän jaksais lukee :)

Tänne oli kirjoitettu kaikki tekemiseni hetki hetkeltä, isot ja pienet, niin yksityiskohtaisesti, ettei oma muistini pystynyt vetämään sille vertoja. Ihmetellen ja uteliaana sekä hieman peläten aloin sattumanvaraisesti avata kortistoja ja selailla niiden sisältöjä.
Jotkin toivat iloa ja suloisia muistoja, toiset häpeän ja katumuksen tunteen. Se oli niin voimakas, että minun oli katsottava olkani yli varmistaakseni, ettei kukaan muu ollut näkemässä. Arkisto, jossa luki ”Ystävät” oli sijoitettu ”Ystävät, joita olen pettänyt” viereen. Otsakkeet vaihtelivat arkisista oudompiin: ”Lukemani kirjat”, ”Kertomani valheet”, ”Jakamani 

lohtu”, ”Vitsit, joille olen nauranut”.
Jotkut olivat todella huvittavia tarkkuudessaan: ”Asiat, joista olen huutanut sisaruksilleni”. Toisille en voinut nauraa: ”Asiat, joita olen tehnyt suutuspäissäni”, ”Asiat, jotka olen mumissut itsekseni vanhemmistani”. Yllätyin yhä uudelleen ja uudelleen sisällöistä.
Usein kortistoissa oli paljon enemmän kuin oletin - joskus taas vähemmän kuin olin toivonut. Olin aivan uupunut elämäni asioiden paljoudesta. Oliko todella mahdollista, että minulla oli ollut aikaa 17 vuotenani kirjoittaa jokainen näistä tuhansista tai ehkä miljoonista korteista? Mutta jokainen kortti kertoi totuuden.
 

Kortit oli kirjoitettu omalla käsialallani. Jokaisessa oli minun allekirjoitukseni. Kun avasin kortiston, jossa luki: ”Kuuntelemani kappaleet”, huomasin kortteja olevan valtavan määrän. Kortit oli pakattu ahtaasti ja siltikään en kahden tai kolmen metrin jälkeen voinut nähdä kortiston toista päätä. Suljin sen häpeissäni: en musiikin laadun, vaan niihin tuhlatun ajan tähden. Kun tulin kortistoon ”Himokkaat ajatukset”, tunsin kylmän väristyksen ruumiissani. Vedin laatikkoa ulos vain parin senttimetrin verran, sillä en ollut lainkaan halukas tutkimaan sen kokoa, ja otin esiin yhden korteista. Sen yksityiskohtainen kuvaus puistatti minua. Voin pahoin ajatellessani, että sellainenkin hetki oli taltioitu.
 

Nöyryytyksen ja suuttumuksen tunne täytti minut. Vain yksi ajatus valtasi mieleni : ”Kukaan ei ikinä saa nähdä näitä kortteja! Kukaan ei ikinä saa nähdä tätä huonetta! Minun on tuhottava kaikki!” Järjettömässä vimmassa tempaisin kortiston auki. Sen koolla ei ollut enää väliä. Minun oli tyhjennettävä laatikko ja poltettava kortit. Mutta kun otin toisesta päästä kiinni survoakseni kortteja lattialle, en pystynyt siirtämään yhtäkään. Tulin epätoivoiseksi ja vedin esiin yhden kortin vain huomatakseni sen olevan teräksenkovaa yrittäessäni repiä sitä rikki. 
Voitettuna ja täysin avuttomana työnsin kortiston paikalleen. Nojatessani otsaani seinään päästin pitkän, itsesäälintäyteisen huokauksen. Samalla näin sen: ”Ihmiset, joille olen kertonut evankeliumista”. Vedin oli kirkkaampi kuin sen ympärillä olevat, uudempi ja lähes käyttämätön. Vedin sen auki ja käsiini tipahti pieni, ehkä 10 cm:n laatikko. Pystyin laskemaan sen sisältämien korttien määrän yhden käden sormilla. Silloin kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani. Nyyhkin niin syvästi, että tunsin kipua vatsassani ja sitten kaikkialla. Valuin polvilleni ja itkin.
 

Itkin häpeästä, musertavasta katumuksentunteesta. Hyllyrivit kieppuivat kyynelten täyttämissä silmissäni. Kukaan ei ikinä, ikinä saa tietää tästä huoneesta. Minun täytyy lukita se ja piilottaa avain. Silloin kyynelteni läpi näin Hänen astuvan huoneeseen.
Ei, ei Häntä. Ei tänne. Voi, kuka tahansa muu kuin Jeesus. Katsoin neuvottomana, kun Hän alkoi avata laatikoita ja lukea kortteja. En kestänyt odottaa hänen reaktiotaan. Niinä hetkinä kun uskaltauduin katsomaan Hänen kasvojaan, näin surun, joka mursi sydämeni. Hän näytti vaistomaisesti käyvän läpi kaikkein pahimmat kortistot. Miksi Hänen täytyi lukea jokainen?
 

Lopulta Hän kääntyi ja katsoi minuun huoneen poikki. Hänen katseessaan oli sääliä, mutta se ei saanut minua suuttumaan. Painoin pääni ja peitin kasvot käsiini. Aloin taas itkeä. Hän käveli luokseni ja pani kätensä ympärilleni. Hän olisi voinut sanoa paljon, mutta Hän ei sanonut sanaakaan. Hän vain itki kanssani. Sitten hän irrotti kätensä ja käveli arkistoseinän luo. Aloittaen huoneen toisesta päästä hän veti ulos kortiston, yhden kerrallaan ja alkoi kirjoittaa nimikirjoituksiaan minun nimeni päälle. ”Ei!”, huusin rynnäten hänen luokseen.
 

Kaikki, mitä pystyin sanomaan oli ”Ei, ei!” ottaessani Häneltä kortin. Hänen nimensä ei pitäisi olla näissä korteissa. Mutta niihin oli kirjoitettu voimakkaalla ja tummalla, tuoreella punaisella. Jeesuksen nimi peitti omani. Se oli kirjoitettu Hänen verellään.
 

Hän otti hellästi kortin takaisin. Hymyillen surullisesti Hän jatkoi korttien allekirjoittamista. En tule koskaan ymmärtämään, miten Hän teki sen niin nopeasti, sillä samassa hetkessä 
kuulin hänen sulkevan viimeisen kortiston ja kävelevän luokseni. Hän laski kätensä hartioilleni ja sanoi: ”Se on täytetty.”
Nousin ylös ja hän johdatti minut ulos huoneesta. Huoneessa ei ollut lukkoa.
Vielä on kortteja kirjoittamatta.

5 kommenttia:

  1. Aivan ihana tarina. Liikutuin. <3

    VastaaPoista
  2. Susanna,tää on <3 tää sai mut oikeesti miettiin asioita.

    VastaaPoista
  3. Tää on aivan huikea!!! Kiitos Kiri kun jaoit sen täällä!!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäki tykkään!! ole hyvä vaan :) sinä joku Btw kuka muuten oot? :D

      Poista
    2. Mäki tykkään!! ole hyvä vaan :) sinä joku Btw kuka muuten oot? :D

      Poista